Papan kuulumiset

Hollywoodin erikoisuuskirjeenvaihturimme Paul Pappa Jyrälä on taas kesän mittaan lähestynyt Lehtisetin toimitusta äänikirjeellä. Seuraavassa raporttia suuren maailman elokuvatouhuista sellaisena kuin jo kovasti koti-Suomeen ikävöivä Pappa meiningin on kokenut.

(Bostonissa keväällä 1992, yhden kuvausviikon jälkeen.)

Olen vastikään aloittanut japanilais-amerikkalaisen elokuvan Distant Justice äänityksen Bostonin kaupungissa. Tuotantohenkilöstö, ohjaaja ja rahat tulevat Japanista, muu taiteellis-tekninen henkilökunta eri puolilta Yhdysvaltoja, etupäässä Los Angelesista ja New Yorkista. Ja tietysti myös Bostonista, etenkin valomiehet, hyviä kundeja.

Minun puomimieheni on nainen, Jane Wang nimeltään. Jane on varsinaiselta ammatiltaan muusikko, basisti ja joutuu välillä heittämään keikkaa. Oikein hyvä tyttö; ei ole hänen vikansa että tahti on niin kamala ja kuvat niin helvetin vaikeita ettei niistä saa puomilla kunnon ääntä. Olen joutunut turvautumaan koko ajan langattomiin mikkeihin. Mikit täytyy asentaa näyttelijöille valmiiksi jo aamulla, kuvien välissä ei ole mitään mahdollisuuksia. Siinä sitä sitten ollaan samassa tilanteessa kuin Suomessa monasti. Ensin laitetaan ajan kanssa puvut ja maskit, sitten mikrofonit. Silloin kaikilta palaa päreet: pitääkö niitä mikrofoneja vielä odotella! Olen jo oppinut sanomaan kylmän rauhallisesti: nyt on minun vuoroni. Jos haluatte saada äänen talteen, odotatte.

Kahden kuvauspäivän jälkeen minulta paloi päreet. Menin tuottajan luokse ja sanoin: minä en jumalauta ole tullut tänne Suomesta asti vain havaitakseni, ettei ole mitään saumaa tehdä kunnon duunia! Ei täällä yleensä lyödä hanskoja tiskiin ja sanota, että ei käy. Mutta asenne muuttui heti. Pelästyivät varmaan. Nyt apulaisohjaajat tulevat ilmoittamaan meille erikseen, koska näyttelijöille voidaan asentaa mikrofonit. Sain myös puhutuksi kolmannen miehen ääniryhmään. Nyt työ sujuu hyvin. Soundi on kyllä sellaista 7- - luokkaa, mutta parempaa tästä ei saa irti eikä tarvitsekaan.

(Bostonissa, noin neljän kuvausviikon jälkeen.)

Tahti on aina vain kova. Viikko on 6-päiväinen, jokainen työpäivä 12 tuntia. Koko aika käytetään tarkasti, joskus päivä vähän venähtääkin.

Kaikki kuvauspaikat on aivan hirveitä äänen kannalta. Keskellä Bostonin kaupunkia kuvataan. Poliisilaitos on pääkuvauspaikka. Talossa on yksinkertaiset ikkunat, ja helvetinmoinen liikenne jyrää vieressä. Ei tosiaan voi laittaa rimaa hirmu korkealle. Äänen takia ei koskaan uusita mitään. Hyvin harvoin saa mahdollisuuden ottaa irtoja. Suomessa käyttämämme tilojen akustointi ei onnistu missään.

Täällä on tapana tehdä 100% ääntä mononagralla. Minä teen 2-raitaista digitaaliääntä DATilla niin kuin olen jo monta vuotta tehnyt. Elokuvan kultamaassa jengi tuijottaa uutta ihmettä huuli pyöreenä.

Kamalan kylmä ja kostea viima on maaliskuisessa Bostonissa. Räntää sataa. Kuvauksissa täytyy pitää untuvatakkia ja kaksia housuja. Distant Justice'n kuvausaika on neljä viikkoa Bostonissa ja yksi päivä paahtavassa erämaassa, Palm Springsissä Los Angelesin lähellä.

Distant Justice on tarinaltaan tuhannen tuttu poliisielokuva. Päähenkilö, eläkkeelle vetäytynyt japanilainen poliisi tulee Bostoniin lomalle vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Tytär ottaa äidistä puistossa turistikuvan. Äidin taustalla käydään huumekauppaa juuri kun kamera räpsähtää. Diilerit tappavat äidin ja kidnappaavat tyttären. Päähenkilö selvittää tietysti lopulta koko jutun, aitojapanilaiseen tyyliin. Varmaan 100 elokuvasta (mm. Aldrichin Likainen tusina ja sitten tietysti Dallas, toim. huom.) tuttu iso köriläs George Kennedy esittää amerikkalaista poliisipäällikköä, jonka kuvioihin luonnollisesti kuuluu eläke muutaman kuukauden kuluttua. Eläkkeelle siirtyminen vaarantuu, jos mies käräyttää pari isokenkäistä ja jokusen kytän huumebisnekseen sekaantumisesta. Poliisipäällikkö on japanilaisen poliisin ystävä ja kunnian mies, välittää siis vähät leppoisista eläkepäivistä.

George Kennedy on tosiammattilainen erityisesti äänittäjän kannalta: sanoo repliikit aina sovitussa asemassa. Toimii vähän niin kuin Martti Kuningas aikoinaan. Ja on pirun kiva mies, niin kuin oli Kunkkukin.

Pääroolin esittäjän nimi on Bunta Sugawara. Ihan hyvä jätkä, vaikka näytteleekin mielestäni yli koko ajan. Mies improvisoi myös paljon, puhuu koska sattuu ja missä sattuu, mikä vähän vaikeuttaa työtä.

Japanilaisilla ja amerikkalaisilla on joskus kommunikaatiovaikeuksia. Japanilaiset on selvästi tottuneet työskentelemään pienissä ryhmissä. Tässä hommassa pyörii parhaimmillaan yli 100 henkeä. En kuitenkaan ole koskaan ollut näin kovatahtisessa tuotannossa.

Kahdella apulaisohjaajalla on kova prässi päällä. He pyörittävät varsinaisesti koko myllyä. I apulaisohjaaja hoitelee kuvan etualan, II taustatoiminnan. Ohjaajan tehtäväksi jää karjua ACTION! ja CUT! Ohjaajan nimi on Toru Murakawa. Ohjannut kuulemma 40 elokuvaa ja 200 TV-sarjan osaa. Murakawa muuttaa käsistä koko ajan. Päivittäiset call sheetit eivät koskaan pidä paikkaansa. Onneksi joka aamu ryhmälle jaetaan pienennetty valokopio päivän kohtausten viimeisestä versiosta. Sen avulla voi vähän suunnitella ennen kuin uudet muutokset tulevat.

Japanilaiset ja amerikkalaiset tuottajat ovat koko ajan kuvauspaikalla. Heitä on monta, ja he sanovat aina viimeisen sanan, johon myös ohjaajan on tyytyminen.

Kamera-assistenteista kolme on naisia. Hyvin hoitelevat hommansa.

Stunttityöskentely tämmöisissä action-pätkissä on aina näyttävää. Stuntkoordinaattori laskee ja funtsii pirun tarkasti kaikki rajut tilanteet. Tässä elokuvassa sitä hommaa hoitelee mies nimeltä Mark Cuttin, Studio Cityn poikia niin kuin minäkin tätä nykyä. Mark ajoi itse yhden auton katolleen tosi pahan näköisesti. Aika raju ammatinvalinta: henki voi mennä koska tahansa.

Puomimies (tai -henkilö kun Janesta on kyse) pitää täällä koko ajan luureja korvilla. Siitä on sekin etu, ettei kuvauksissa tarvitse karjua kovaa kun puomihenkilölle voi puhua mikserin mikrofonin kautta. Edellisessä elokuvassa muutamat ihmiset sai kenkää, kun puhuivat liian kovalla äänellä kuvauspaikalla.

Jane oli taas kerran pari päivää soittokeikalla. Tuuraajaksi tuli bostonilainen puomimies, joka oli aivan erinomainen kundi. Ei tarvinnut puhua mitään. Harjoituksen jälkeen molemmat nostimme kaksi sormea pystyyn: kaksi puomia siis.

Kerran jouduin sitten pyytämään ammattitaidottoman miehen puomittamaan toista mikrofonia. Mikki lipsahti kuvaan kahdesti. Moitteita tuli, mutta minä sanoin tuottajalle: puomimiehen työ on ammattityötä, ei siihen voi heittää autonkuljettajaa. Jos mikrofoni näkyy kuvassa, se ei ole autonkuljettajan vaan tuottajan vika. Jos tuottajalla ei ole varaa palkata ammattilaista, hän ottaa suuren riskin. Myös sen suhteen, että ääni on lopultakin huono.

Valomiesten kanssa pystyy tässä leffassa onneksi neuvottelemaan mikrofonien varjoista. Ja apulaisohjaajat hoitavat pyynnöstä ympäristön niin hiljaiseksi kuin nyt ylipäätään on mahdollista.

Minut on nyt hyväksytty täkäläisen ammattiliiton eli unionin jäseneksi. En olisi tätä elokuvaa saanut muuten tehdäkään. Näistä asioista täällä on hirveän tarkat säädökset.

Mutta SETin jäsen haluan aina olla, missä ikinä sitten työtä teenkin.

Minulle on tärkeintä Amerikan työskentelyssä oppi, minkä täältä saan. Ja sen opin haluan tuoda Suomeen, ystävien ja tulevien sukupolvien hyödynnettäväksi.

Nyt on sunnuntai-ilta. Kuvauksiin lähtö on huomenna 5.45 niin kuin aina. Hotelliin palataan 7 - 8 maissa illalla. Ruokapaussi on puolituntinen. Catering-auto tarjoaa helvetin hyvää ruokaa.

Mutta kyllä Suomessa on paljon mukavampi tehdä leffaa.

Julkaistu: Lehtiset [lehtiset.net]