Pyysivät kirjoittamaan elokuvan äänileikkauksesta. Tässä joudun heti toteamaan, että juttu kalpenee minkä tahansa kuvan leikkauksesta kertovan jutun rinnalla, koska:äänileikkaus ei juurikaan ole taiteellinen suoritus, ei kenties edes seksikäs, muodikasta terminologiaa soveltaakseni. Äänileikkaus on prosessi, jossa elokuvan äänisuunnitelman mukaisesti toteutettu materiaali järjestellään äänen loppumiksauksen kannalta siten, että kokonaisuus on looginen ja tuskitta miksattavissa.

Elokuvan äänikokonaisuuden peruselementtien klassinen, kansainvälinen ja käytännöllinen kolmijako on:

• dialogi,
• tehosteet ja
• musiikki.

Nämä pidetään aina äänileikkausvaiheessa erillään, koska niistä tavataan tehdä esimiksaukset miksausvaiheen aluksi. (Miten helvetissä tautologialta voisi tässä jutussa välttyä?) Opetustyössäni tapaan puhua "poluista", joita pitkin kuljetaan, kunnes loppumiksaus yhdistää polut yhdeksi "valtatieksi".

Musiikki on musiikkia, mutta dialogi jakautuu tallennustavan mukaan 100% (kuvauksissa äänitettyyn) ääneen ja studiossa kuvan mukaan tehtyyn jälkiääneen. Tehosteet taas luokitellaan lyhytkestoisiin pistetehosteisiin, pitkäkestoisiin pohjiin eli atmosfääreihin ja foleyyn eli synkronitehosteisiin. (Foley on globaalisti käytössä oleva termi, 1950-luvulla toimineen legendaarisen amerikkalaisen tehostemiehen Jack Foleyn nimestä johdettu. Euroopassa voisi käyttää termiä "kramski", siinä määrin pieni suuri saksalainen mestari Hans-Walter Kramski on synkronitehostetaidetta jalostanut. Suomessakin mm. Kuutamosonaatin ja Talvisodan äänitöissä kymmenisen vuotta sitten. Wim Wenders teki Lisbon Storyn nimenomaan kunnianosoitukseksi Kramskille.)

Nykyään äänileikkaus tehdään digitaalisilla työasemilla. Erityisesti DigiDesignin ProTools on käytössä: kaikista maailman äänityöasemista noin 70 % on erilaisia ProTools-sovelluksia. Kovalevyille äänimateriaalia tallentavan laitteen äänen käsittelymahdollisuudet ovat käytännössä rajattomat: rinnakkaisia ääniraitoja voidaan rakentaa satoja, ja jopa 64 raitaa saadaan helposti kuuluville yhtä aikaa. Puhumattakaan ProToolsin virtuaalimaailmassa vellovien plug-in-prosessorien muokkausmahdista: jo äänileikkausvaiheessa materiaalia voidaan vaivatta esimerkiksi ekvalisoida, kaiuttaa, kompressoida, limitoida, pitchata, venyttää, kutistaa, kääntää takaperin, duplisoida, häivyttää ja leikata sub framen tai samplen tarkkuudella.

Historiaan ovat siirtyneet ne ajat, jolloin ääntä leikattiin leikkauspöydässä perfolla tai cordilla: kahta raitaa mekaanisesti. Skarvarilla katkaisu ja teipillä liitos. Ihan niin kuin kuvaakin. Jos jonkin skarvin ääni pamahti pahasti, yritettiin saksilla tehdä viistoskarvi. Alan todelliset mestarit Frank Warner (mm. Raging Bull ja yleensä Martin Scorsesen elokuvat 1970- ja -80-luvuilla) ja Walter Murch (mm. Apocalypse Now ja Francis Coppolan elokuvat ylipäätään) esittelivät uutta tekniikkaa Kööpenhaminassa joulukuussa 1980: tehdään viistohäivytykset siten, että perfon oksidia pyyhitään pois topz-tikulla ja asetonilla muutaman ruudun, joskus jopa sekunnin matkalta. Joitakin litroja tuota hirvittävää hermomyrkkyä tulin käyttäneeksi pienissä leikkaamokopeissa ja ihmettelin, miksi pääppö tuntuu joskus pehmoiselta. Mutta häivytykset toimivat tyylikkäästi.

Itse tutustuin digitaaliseen äänityöasemaan syksyllä 1993, Aleksi Mäkelän Romanovin kivien tehosteleikkauksen puitteissa. Laitteen vääntö oli aika vaatimatonta: vain kahdeksan raitaa kerrallaan kuunteluun. Tallennuskapasiteettia kovalevyillä oli maksimissaan 1 gigatavu yhtä sessiota eli työstövaihetta kohden. Tähän mahtuivat juuri ja juuri yhden 20 minuutin rullan dialogiraidat. Tehosteet ja erityisesti pitkät pohjaäänet tekivät jo tiukkaa. Rullasta toiseen siirryttäessä piti valmiiksi leikattu materiaali kopioida kovalevyltä moniraitanauhalle, tyhjentää kovalevy ja jatkaa seuraavan rullan äänileikkausta. (Nykyään käytetään minimissään 18 gigatavun kovalevyjä.)

Perfokaudella leikkauspöydässä olin opetellut preussilaiseen kuriin perustuvan äärimmäisen tiukan tavan leikata ääntä nauhoille: kokonaissuunnitelmasta ensiksi esille tietyt tärkeät osiot, joista leikataan yksi perusnauha. Tämän pohjalle seuraavat äänet toiseksi nauhaksi, sitten seuraavat jne, kunnes kaikki suunnitellut äänekset on leikattu haluttuun synkroniin kuvan kanssa. Ja loogisesti miksattaviksi. Äänileikkauksen perussäännöt olivat (ja ovat vieläkin): samantyyppiset äänet omille nauhoilleen (raidoilleen) eikä koskaan miksaajan kiusaksi kahta ääntä aivan peräkkäin.

ProTools sai minut hulluksi ja hurmioon. Roiskin tehosteita sinne tänne siitä silkasta ilosta, että raitoja on. Päin helvettiä meni. Jotkut tärkeät tehosteet unohtuivat raidoilta hiiren vispaamisen euforiassa. Tiukka logiikka katosi virtuaalimaailmaan. Siitä pitäen palasin vanhaan enkä kadu. Käytän työasemaa kuin leikkauspöytää. Sopii minulle.

Kuvan ja äänen digitaaliset työasemat toimivat non-lineaarisesti: hiiren heilautuksella tai napin painalluksella löydät minkä tahansa ruudun hetkessä. Ei tartte kelata. Laitteiden kehittämisen alkutaipaleella kailotettiin kovaa: tässä luodaan uutta ilmaisua, uutta sisältöä - taas tilapäisesti muodikkuudelle alistuakseni. Tämä varmaan toteutuukin jonkin interaktiivisen new media-teoksen kohdalla. Mutta elokuvat ovat tarinoita. Tarinat ovat lineaarisia, vaikka aikatasoja sekoitettaisiin miten monen päällekkäisen flashbackin kautta tahansa. Ihmisen mieli pyrkii hahmottamaan kokonaisuuksia lineaarisesti. Näin uskon. Ja uskon myös, että interaktiivisuus on lopultakin marginaalinen ilmiö silloin kun tarinoita kerrotaan ja koetaan. Joku hyperaktiivinen harrastaja haluaa kenties rakentaa digitelevisioonsa oman formulakisan. Häkkisen ja Räikkösen kuvat framille ja muista viis. Varmasti tosi jännä kilpailu.

Miksi tällaista äppästelyä äänileikkausjutussa? Siksi että minua jotenkin pelottaa "häntä heiluttaa koiraa" -ilmiö ylipäätään. Mainitsemani Walter Murch on, paitsi äänisuunnittelun guru, myös ansioitunut kuvaleikkaaja (mm. Anthony Minghellan Englantilaisesta potilaasta oscaroitu). Murch on kirjoittanut erinomaisen, syvällisesti pohtivan kirjan elokuvan leikkauksesta: "In the Blink of an Eye", ("Silmänräpäyksessä"). Teoksessaan Murch luonnehtii non-lineaarista kuvaleikkausta "sietämättömän kepeäksi". Alati uusien vaihtoehtojen toteuttamisen ääretön helppous voi kääntyä itseään vastaan. Tulee siis eteen runsauden pula. Työasemat ovat nopeita käyttää, mutta kuvan leikkaukseen tarvitut ajat eivät ole olennaisesti lyhentyneet. Todellisten päätösten teko voi olla vaikeaa.

Sama tilanne saatetaan kohdata äänileikkauksessakin. Äänikokonaisuuden toteutus voi unohtua plug-in-prosessoreilla piiperrettäessä tai volyme graphia nysvättäessä. Ilmaisun jalostaminen saattaa alistua yksittäisten hyvien soundien loputtomalle muokkaamiselle. Wag the dog.

Käytän konditionaalia, koska lopulta kyse voi olla vain minusta itsestäni ja kaltaisistani vanhoista pieruista. Olen epävarma liian nopein askelin kehittyvän teknologian äärellä, josta toisaalta kuitenkin totean vakaasti: teknologialla on vain välinearvo. Elokuvan äänityössä ei todellakaan riitä se, että hyvältä kuulostaa. Tehtävän elokuvan kokonaisuus ratkaisee. Jokin 1960-luvulla äänitetty kohiseva analogitehoste saattaa olla juuri se oikea, vaikka kliininen digitaalisesti prosessoitu äänes tuottaa miellyttävämmän kuuloelämyksen.

Tärkeintä on viime kädessä se, että tuotantoryhmässä kaikki tekevät samaa elokuvaa.

Julkaistu: Lehtiset [lehtiset.net]