Filmikelan historiaa

Elokuvakameran kasetin kapasiteetti näyttää olleen aluksi noin 30 m, mistä se lisääntyi 60 metriin ja edelleen 120 metriin sekä myöhemmin 300 metriin. Tätä suurempia ei liene käytössä kuin joissain erityistarpeissa.

Filmilaboratorion kopiomateriaalistandardit näyttävät seuranneen vastaavia lukuja. Vakiintuminen 300 m purkkikokoon tapahtui 1910-luvulla ja 600 m pituuteen1980-luvun puolivälissä.

Nämä standardit ovat aina vaikuttaneet myös esitysstandardien muotoutumiseen.

MYKKÄELOKUVAN KELAT

Ensimmäiset elokuvat esitettiin projektorilla pikkurullilta, jotka oli leikkaamatta kopioitu suoraan kameraoriginaalista.

Lumiére-veljesten ja muiden pioneerien varhaistyöt ennen 1900-lukua ovat esityskestoltaan noin 30 - 90 sekuntia. Elokuvanauhan mitta 35 mm standardilla saattoi siis olla jotain 10 -30 m väliltä. Tuohon aikaan esityksessä ei tarvittu kelaa, johon filmi olisi puolattu, vaan pikkurulla pysyi antavalla pinnillä kasassa muutenkin ja solahti kuvaportin ohitettuaan alakelan puuttuessa suoraan koriin tai vastaavaan melkoiselle serpentiinille. Esityksen jälkeen sotkut selvitettiin ja filmi rullattiin valmiiksi seuraavaan esitykseen.

Elokuvien pituuksien kasvu 1900-luvun alusta alkaen toi projektoreihin esityskelat, joille filmi voitiin kätevästi puolata. Esitys oli näin helpompi projisoida yläkelalta ja kuvaportin kautta alakelalle juokseva filmi oli helppo kelata rullauspöydässä takaisin lähtöasentoon toiselle kelalle uutta esitystä varten.

Varhaisissa projektoreissa näkyy olleen suhteellisen lyhyet kelavarret, jotka mahdollistivat aluksi korkeintaan 120 metrin kelat. Seuraavaksi kelat kasvoivat noin 250 metriin ja myöhemmin noin 350 m:n sekä noin 600 m:n kokoisiksi. .

Ennen äänielokuvan tuloa esitykset kiertueilla ja myöhemmin elokuvateattereissamme hoidettiin yhdellä projektorilla. Siksi projektori ladattiin 10 - 20 minuutin välein ja lataustauosta kerrottiin yleisölle loppuvan rullan hännäksi liimatulla "Väliaika - mellanakt" -tekstillä. Lataustauko vei asiansa osaavalta projektorinhoitajalta noin minuutin, puolitoista.

ÄÄNIELOKUVAN JA PALOTURVALLISUUDEN VAIKUTUS

Kun äänielokuvaan siirryttiin, katsottiin lataustauot elokuvanautinnon kannalta haitallisiksi. Teatterit hankkivat konehuoneeseensa toisen projektorin ja pystyivät näin katkeamattomaan esitykseen yliheitolla koneelta toiselle - usein täysin huomaamatta. Poikkeuksen muodostivat syrjäseutujen vanhat ja vaatimattomat pikkuteatterit, jotka toimivat koko ajan yhden projektorin varassa ja lopettivat toimintansa 1960-luvun kuluessa.

Paloturvallisuuden lisäämiseksi 1910-luvulla esityskoneisiin ilmestyivät ns. palokasetit, vahvasta pellistä prässätyt suojakotelot kelavarsien päihin. Nämä olivat ensin n. 300 m:n ja 1920-luvulla n. 600 m:n kokoisia. Näitäkin suurempiakin tunnettiin, mm. 900- ja jopa 1200-metrisiä. 600-metrinen ( = 2 x 300 m:n kopiostandardi yhteen liitettynä) vakiintui Suomessa äänielokuvan myötä 1930-luvun alussa käytännöksi, joka jatkui aina 1990-luvulle asti.

PITKÄSYÖTTÖLAITTEET JA JÄTTIKELAT

Palonarasta nitraattifilmistä luovuttiin 1960-luvulle tultaessa ja palokasetit poistettiin useista projektoreista. Käyttöön otettiin ns. pitkäsyöttölaitteet eli "esitystornit", jotka alkoivat kalleudestaan huolimatta yleistyä ja vakiintua 1970-luvulla. Tällöin koko elokuvan katkeamaton esittäminen ilman yliheittoja koneelta toiselle kävi mahdolliseksi. Näissä esityksissä ei siis enää käytetty keloja. Suurin osa teattereista toimii silti edelleenkin (erityisesti vanhoissa maaseututeattereissa) kahden erillisen projektorin ratkaisulla.

1990-luvulla tapahtunut kelastandardin muutos toi käytännöksi kokoillan elokuvan esityksessä 2 x n. 1500 m:n jättikelat, joilta suurin osa nykypäivän elokuvia ajetaan. 1990-luvun kelauudistus toi siis helpotusta pitkäsyöttölaitteiden pulasta kärsiville konehuoneille.

© Kati Rapia & SEA

Kansallinen audiovisuaalinen instituutti [Kansallinen audiovisuaalinen instituutti - Kavi]