Tupu - Pukusuunnittelija

STYöläisen sarja "Näkymättömät tekijät" jatkuu pienellä yhden numeron viiveellä. Matti "Rekku" Kuortin lahjomattoman reportterinauhurin objektiksi on tällä kertaa joutunut pukusuunnittelija Tuula Al-Masri (aiemmin Tuula Hilkamo, aina tuttavallisesti Tupu). Haastattelusarjan otsikon oikeutus herättää nimenomaan Tupun tapauksessa erinäisiä duubioita... Siis MITÄ?!, kysyy nyt moni valistunut STYöläisen lukija. Reportteri Rekku tässä vain (vastahakoisesti, mutta ajan vaatimukset tunnustaen) viljelee korkeakoulupolitiikan pyörteissä kuulemaansa, kerrassaan hömelöä uusiotermiä: "duubio" on suomeksi "epäilys"; etymologinen lähtökohta on englannin kielen sana "doubt". Ohikiitävän hetken ajan reportteri tunnustaa itselleen hengenheimolaisuutensa emeritusselostaja Paavo Noposen kanssa: suomen kieli on yksi kauneimmista tällä maapallolla.

Keskeinen duubio on nyt kuitenkin tämä: miten ihmeessä pukusuunnittelija voi olla "näkymätön tekijä", kun puvut elokuvassa ja teatterissa ovat ratkaisevassa asemassa toteutettavan teoksen visuaalista ilmettä luotaessa? Kysymys on arvostuksesta - tai pikemminkin sen puutteesta. Pukusuunnittelijan työ koetaan usein alisteiseksi ja suorittavaksi. Samasta ongelmasta on paljolti kyse silloin, kun äänisuunnittelijan tekijänoikeudellisesta asemasta käydään kauheaa kärhämää. Marginaaliteknikon asema ei ole kadehdittava, semminkin kun se aiheutuu täysin todenvastaisista näkemyksistä ja asenteista.

Tupu Al-Masri on työskennellyt elokuvan puvustuksen parissa 1980-luvun alusta lähtien, ensiksi assistenttina (mm. Heikki Partasen hieno Pessi ja Illusia, 1982) ja sitten pukusuunnittelijana (jäljempänä mainittujen lisäksi mm. Aki Kaurismäen kaunis Varjoja paratiisissa 1986 ja väärinymmärretty Hamlet liikemaailmassa 1987). Lisäksi Tupu työskenteli koko 80-luvun Teatteri Pienessä Suomessa.

Haastattelin Tupua marraskuun lopulla 1994 Meritullinkadulla Pajusen Eskon viihtyisässä työhuoneessa.

REKKU: Olet työskennellyt puvustajana ja pukusuunnittelijana elokuvassa ja teatterissa jo melkoisen tovin. Kuinka tulit lähteneeksi näihin hommiin?

TUPU: Teatteriin mä jouduin jo 10-vuotiaana. Harrastin teatteria. Kävelin Kuopion Kaupunginteatteriin ja sanoin että ottakaa mut tänne. Ne järjesti sellaiset improvisaatiokokeet ja ottivat mut mukaan sinne nuorisolinjalle. Siitä lähtien olen puuhaillut teatterin piirissä. Mustahan piti tulla näyttelijä. Pyrin Teatterikouluun, mutta jäin ekalle varasijalle. Ylpeenä pohjalaisena päätin, että eipä yritetä toista kertaa. Pyrin sitten Taideteollisen ETV-linjalle (nykyinen Elokuvataiteen laitos, Rekun huom.). Jäin taas ensimmäiselle varasijalle, jolloin pohjalainen ylpeys esti jälleen toisen yrityksen.

R: Jotain koulutustaustaa sulla kuitenkin on tälle alalle?

T: Mä olen käynyt vaatturikoulun. Ja sitten erilaisia teatterialan kursseja.

R: Muistelepa vähän teatteripuvustajan alkutaipalettasi.

T: Mä olin 70-luvulla Penniteatterissa. Siellä tehtiin lastennäytelmiä.

R: Oliko Penniteatterin pukubudjetti pennibudjetti?

T: Kyllä rahat oli vähissä joka suhteessa. Mähän toimin aluksi assistenttina, kuten myöhemmin myös elokuva-alalla. Pertti Hilkamo on mun silloinen mieheni, ja mä assisteerasin häntä lavastus- ja pukuhommissa.

R: Mikä oli ensimmäinen elokuva, jonka tekemiseen osallistuit?

T: Se oli joskus 70-luvulla, mutta mä en nyt muista mikä se oli.

(Tässä vaiheessa Tupu luo haastattelijaansa tiukan mutta yhtäkaikki lempeän katseen.)

T: Sitten oli toi Kiljusen herrasväki, olikohan vuonna 1981?

(Tässä puolestaan niin hyvämuistiseksi itsensä kuvitelleen haastattelijan korvat punehtuvat. Hän yrittää kyseisen elokuvan ohjaajana selviytyä tilanteesta toteamalla klassisesti: ahaa, just just.)

T: Mä toteutin ne puvut Sirkku Katilan kanssa.

R: Sä olet pukusuunnittelijana tehnyt isoja projekteja. Pekka Parikan Talvisota (1989) muistuu tässä päällimmäisenä mieleen.

T: Mun ensimmäinen suunnittelutyö oli Anssi Mänttärin Kuningas lähtee Ranskaan (1985). Se oli tosi haastava ja mielenkiintoinen homma. Siinä oli suuria avustajajoukkoja kuvissa. Pienellä rahalla jouduttiin tekemään. Onneksi mulla oli toteuttavia ihmisiä mukana auttamassa. Anssin elokuvassa matkataan ajassa 1600-luvulta nykypäivään. Kunnianhimoinen juttu kaiken kaikkiaan.

R: Kuningas lähtee Ranskaan on mustavalkoinen elokuva. Millä tavalla värien puuttuminen vaikuttaa pukusuunnittelijan työhön?

T: Mä en osannut sitä silloin suunnitteluvaiheessa ajatella tietoisesti. Mutta valmiista elokuvasta totesin, että olen alitajuisesti tai sattumalta osannut valita pukuihin värimaailman, jonka kontrastit toimivat ja merkitykselliset detaljit erottuvat mustavalkoisessa kuvassa.

R: Miten pukusuunnittelijan työ alkaa elokuvatuotannossa?

T: Käsikirjoituksen ja dramaturgian pohjalta. Jos kyseessä on johonkin aikakauteen sijoittuva tarina, tutustun ensin kaikkeen saatavilla olevaan kuva- ja tekstimateriaaliin. Esimerkiksi Talvisodan teossa tämä oli kauhean tärkeetä, koska autenttisuus ja dokumentaarisuus oli hyvin olennaista. Sitten on tietysti keskustelut ohjaajan kanssa. Täytyy löytää yhteinen näkemys siitä, mihin pyritään. Ja jos elokuvassa on jokin sanoma, miten mä voin osaltani viedä sitä sanomaa eteenpäin. Tuottajan kanssa neuvotellaan siitä, miten paljon rahaa voi puvustukseen käyttää.

R: Joudutko sä laskemaan tuottajalle elokuvan pukubudjetin käsiksen ja ohjaajan näkemysten pohjalta ennen kuin aloitat varsinaisen työsi?

T: Kyllä periaatteessa. Vaikka nykyään raamit on niin pieniä, ettei siinä ole paljon laskemista. Ne raamit sanellaan ja sanotaan että näissä pysyt. Tämä koskee myös teatterityötä.

R: Elokuvan ja teatterin alalla työllisyystilanne on tällä hetkellä yleisesti varsin heikko. Näin tietysti myös puvustusosastolla?

T: Meillä freelancereilla menee tosi huonosti. Koko ajan alalle tulee uusia ihmisiä, jotka suostuu tekemään jopa ilmaiseksi töitä, kunhan vaan pääsevät tekemään.

R: Tämä ei varmaankaan koske ammattilaisia pukusuunnittelijoita ja puvustajia vaan pikemminkin harjoittelijoita? Ja jokaisella tekemisen sektorilla?

T: Niin varmaan. Kyllä mäkin saan esimerkiksi Aki Kaurismäeltä yleensä aina töitä silloin, kun se tekee jotain. Aika monta varmana pidettyä juttua on mennyt sillä tavalla ohitse, että rahoitus ei olekaan järjestynyt. Yhdenkin ison tv-näytelmän ohjaajalta kyselin: onko nyt ihan varma, että sä voit käyttää freelanceria? Hän vakuutti että juu juu, se on aivan selväksi puhuttu. Sitten kun olin alkamassa työt, Yleisradiosta tuotantoporras totesi, että ei tähän mitään freelancereita palkata. Se on aika rankkaa meininkiä. Täytyy vaan kattella tulevaisuutta.

R: Nyt toitotetaan joka tuutista että audiovisuaalinen teollisuus on ensi vuosituhannella kaikkein rajuimmin kasvava alue. Ehkä luotamme siihen. Miten koet alueesi täydennyskoulutuksen tarpeen? Mitkä olisivat sen muodot?

T: Eihän koulutus koskaan ole pahasta. Jos olisi aikaa ja rahaa, voisi hakeutua vaikka ulkomaille erilaisille kursseille. Työttömänä ollessa olisi aikaa mutta ei rahaa. Sitten kun on töissä, on rahaa mutta ei aikaa. Suomessa voisi järjestää työryhmäkoulutusta. Useilta ohjaajilta menee monta leffaa ohi ennen kuin ne tajuaa, että ryhmässä on muitakin kuin ohjaaja, kuvaaja ja valaisija. Aaltosen Veikko ehdotti kerran että mä menisin Taideteolliseen vetämään lyhyen kurssin aiheesta "Ohjaajan, lavastajan ja pukusuunnittelijan yhteistyö". Ohjaajan pitäis tajuta, että pukusuunnittelija miettii myös elokuvan kokonaisuutta eikä vain sitä, minkänäköinen tämä näyttelijä on tuossa puvussa.

R: Erittäin hyvä idea jota kannatan lämpimästi. Sillä tavalla opitaan tekemään samaa elokuvaa, mikä ei välttämättä aina ole itsestään selvää. Kerro vielä, mikä ottaa eniten päähän, kun ajatellaan suomalaisen elokuvan tilaa.

T: Se että tehdään valtion rahoilla huonoja elokuvia. Monet hienot projektit on viime aikoina jääneet toteutumatta rahoituksen puutteessa. Edes yksi lastenelokuva pitäisi tehdä vuosittain. Tämä maa tarvitsee myös sellaista elokuvaa, joka ei välttämättä ole kovin myyvää mutta joka voi nostaa kansakuntamme profiilia ulkomailla.

Julkaistu: STYöläinen [Meteli | TEME]