Elokuvantaju - Weckman: Buren ja Fiinun jalanjäljissä–Pukusuunnittelijana elokuvaproduktiossa

Puvut vievät tiettyyn aikakauteen tai siitä pois, paikantavat kuvatun maailman maantieteellisesti ja kulttuurisesti tai vievät fantasiaan. Puvut kertovat yhteiskunnallisesta ja taloudellisesta asemasta tai osattomuudesta sekä viestivät esimerkiksi sukupuoleen ja ikään liittyvistä arvostuksista, odotuksista ja oletuksista.

Elokuvan maailma on hyvin visuaalinen ja puvut ovat tärkeä osa tätä visuaalisuutta. Monesti vaate näyttelijän yllä on niin “lähellä”, että se muuttuu katsojalle näkymättömäksi. Puvun tarkoitus ei yleensä olekaan vetää huomiota esiintyjästä vaatteeseen, vaan tukea esiintyjää ja sitä kautta kokonaisuutta. Tietoinen ja tavoiteltu huomaamattomuus voi kuitenkin luoda illuusion siitä, että vaate ei olisikaan tärkeä. Hyveestä tuleekin itsestäänselvyys. Poikkeuksen tekevät historiallisten elokuvien puvut, jotka eroavat nykyisin käytetystä vaatetuksesta. Historiallinen puku kiinnittää huomiota jo erilaisten muotojen ja materiaalien takia. Puku viestii kuitenkin aivan samalla tavoin, olipa se sitten nykypäivän vaate tai 1700-luvun rokokoopuku.

Pukusuunnittelijan ammattitaitoon kuuluu kyky puhua ja lukea tätä kieltä. Pelkkä muodin tuntemus ei riitä, ei myöskään halu tehdä kaunista, saatika trendikästä. Pukusuunnittelijan pitää tuntea hyvin laajasti kulttuurin ja historian eri alueita, esimerkiksi tapakulttuuria, taide-, tyyli- ja pukuhistoriaa, näytelmä- ja muuta kirjallisuutta sekä seurata nykyhetken eri ilmiöitä. Hänellä pitää olla tietoa väreistä, muodoista ja materiaaleista, siitä miten puku rakentuu alusta lähtien ja miten sitä voi muokata eli patinoida eri tavoin; vanhentaa, värjätä, tehdä likaiseksi, kuluneeksi tai hikiseksi niin, että vaatetta voi silti huoltaa eikä sen haluttu ulkonäkö kärsi.

Samalla tavoin kuin puvusta voi tulla tietoisen huomaamattomuutensa takia näkymätön, myös puvun tekijät saattavat jäädä näkymättömiin. Toteutukseen voi osallistua useita eri alojen ammattilaisia, joiden työpanosta ei huomioida millään tavalla. Tästä ajattelemattomuudesta tulee ongelma, jos illuusio tarpeettomuudesta ja vaatteiden itsestäänselvyydestä valtaa produktiota valmistavan muun työryhmän.

Käsittelen tässä artikkelissa pukusuunnittelijan työskentelyä suomalaisessa elokuvatuotannossa. Tarkastelen pukusuunnittelijan työnkuvaa ja käytännön työskentelyä sekä pukusuunnittelija-ammattikuntaa pääasiassa nykyhetken Suomessa.

Pukusuunnittelija vai puvustaja?

Selkeä ammattisanasto helpottaa viestintää. Varsinkin ammattinimikkeiden virheellinen käyttö aiheuttaa sekaannuksia, joten kerron lyhyesti ammattinimikkeistä ja niihin liittyvistä työnkuvista.

Pukusuunnittelija on esiintyjän visuaalisen hahmon asiantuntija, joka suunnittelee tarvittavan puvustuksen ja on vastuussa pukujen muodostamasta kokonaisuudesta.
Hän välittää taiteelliset ideat toteuttavalle henkilökunnalle ja valvoo valmistusprosessia. Työnkuvaan kuuluu myös työn tekninen organisointi ja talouden suunnittelu. Pukusuunnittelija tekee yhteistyötä taiteellisen, toteuttavan ja teknisen henkilökunnan kanssa.

Puvustonhoitaja eli puvuston esimies järjestää, suunnittelee ja valvoo puvuston henkilökunnan työskentelyä, tulkitsee suunnittelijan ideat ja osallistuu tarvittaessa myös pukujen valmistukseen. Vain suurimmilla tuotantoyhtiöillä on omat tai yhtiöitetyt puvustonsa. Esimerkiksi YLEn puvuston esimies jakaa työt ja toimii yhteistyössä pääpukusuunnittelijan kanssa.

Puvustaja on henkilö, joka toimii elokuva- ja tv-työssä pukusuunnittelijan apuna ja puvustonhoitajan alaisena. Hän huolehtii vaatteista, hankkii kuvauksiin oikeat puvut ja huolehtii puvustuksen jatkuvuudesta eli pitää niin sanottua pukuklaffikirjaa. Elokuvan tuotantoryhmän suuruus vaihtelee tuotantoyhtiön ja tuotannon mukaan, joten varsinkin pienissä tuotannoissa pukusuunnittelija suunnittelee ja toteuttaa puvut sekä huolehtii niistä kuvausten aikana.

Elokuvasta oopperaan - ammattikunnan esittely

Suomessa elokuvatuotanto on kansainväliseeen tuotantoon verrattuna vähäistä, joten varsinaista elokuvaan erikoistunutta ammattikuntaa ei ole päässyt syntymään. Esimerkiksi vuonna 1993 Suomessa tehtiin 13 pitkää näytelmäelokuvaa, kun elokuvatuotantojen johtavassa maassa Ranskassa tuotantoja oli 152. Vuonna 2001 Suomessa sai ensi-iltansa 12 näytelmäelokuvaa. Elokuvatuotannolla tarkoitan tuotantoyhtiön toteuttamaa lyhyttä tai pitkää näytelmäelokuvaa, joka ensisijaisesti esitetään elokuvateatterissa. Noin 60 minuutin kestoa pidetään yleensä vähimmäismääränä niin sanotulle pitkälle elokuvalle.

Vaikka jonkinlaista eriytymistä onkin tapahtunut, jyrkän jaon tekeminen elokuva- ja toisaalta näyttämöpukusuunnittelijoiden välille olisi Suomen oloissa keinotekoista. Monet pukusuunnittelijat tekevät työtä useilla esittävän taiteen alueilla: teatterissa, oopperassa, televisiossa ja elokuvissa. Nämä alat jakaantuvat vielä useisiin eri alalajeihin. Suurin osa pukusuunnittelijoista palkataan produktiokohtaisesti vierailijoiksi, vain isoimmissa teattereissa ja tuotantoyhtiöissä on vakinainen pukusuunnittelija.
Pukusuunnittelijan ammattia harjoittavien ihmisten kirjo on erittäin laaja, ja heidän taustansa vaihtelee. Alalla työskentelevien henkilöiden määrä on arviolta 60 ja 200 välillä. Pukuja suunnittelevat muodollisen vaatetusalan koulutuksen saaneiden suunnittelijoiden lisäksi lavastajat, ohjaajat, näyttelijät, valosuunnittelijat, muiden alojen suunnittelijat ja taiteilijat, vaatetusalan opiskelijat sekä ohjaajan tai tuottajan tuttavapiiriin kuuluvat vaatteista kiinnostuneet henkilöt. Pukusuunnittelija-ammattinimikkeen käyttö ei välttämättä kerro tietystä koulutuksesta eikä varsinaisesta ammatti-identiteetistä, vaan se voi kertoa tehtävänkuvasta, joka sekin saattaa vaihdella työpaikan mukaan. Ammattinimikkeiden perusteeton käyttö on aiheuttanut kriittisiä kommenteja ammattikunnassa.

Tiettömällä tiellä - koulutuksesta

Kuten teatterin, niin myös elokuva-alan koko henkilökunta kouliintui pitkän aikaa ammatiin käytännön myötä. Pukusuunnittelija oli pitkään ainoa näyttämö- tai audiovisuaalisen alan taiteellisen työryhmän jäsen, jolla ei ollut varsinaista ammattiin valmistavaa korkeakoulutasoista koulutusta.

Useilla nykyisin pukusuunnittelijoina työskentelevillä on vaatetussuunnittelijan koulutus. Vaatetussuunnittelua voi korkeakoulutasolla opiskella Taideteollisessa korkeakoulussa sekä Lahden muotoiluinstituutissa. Vaatetussuunnittelijan koulutus on pukusuunnittelijalle käyttökelpoinen, mutta ei riittävä. Pukusuunnittelija tarvitsee tietoa esimerkiksi pukuhistoriassa, kaavoituksessa ja materiaalien käsittelyssä enemmän kuin vaatetussuunnittelijan koulutuksessa on tarkoituksenmukaista. 1970-luvulta lähtien pukusuunnittelijoille on järjestetty kurssimuotoista täydennyskoulutusta.

Taitdeteollisessa korkeakoulussa lavastustaiteen osastolla toteutui vuosina 2000-2002 esittävän taiteen pukusuunnittelun kaksivuotinen maisteritason MA-pilottihanke, jonka puitteissa myös selvitettiin pukusuunnittelijoiden koulutustarpeita. Vuonna 2003 perustettiin lavastustaiteen osastolle pukusuunnittelun suuntautumisvaihtoehto, jonka puitteissa on mahdollista opiskella ensin kolmivuotinen kandidaattitutkinto ja tämän jälkeen kaksivuotinen maisterintutkinto. Opiskelijoita otetaan sisään joka toinen vuosi.

Pukusuunnittelua opetetaan kurssimuotoisesti myös esimerkiksi joissain ammattikorkeakouluissa ja kansanopistoissa.

Jälkien etsintää – tutkimusaineiston esittely

Työskentely erilaisten esittävän taiteen alueiden parissa on antoisaa jo pelkästään sen tähden, että näin on mahdollista työskennellä monien eri alojen ammattilaisten kanssa. Oopperan tekeminen on hieman erilaista kuin puheteatterin ja elokuvatyöskentely vaatii omanlaistaan ajattelutapaa. Sopeutuminen erilaisiin työyhteisöihin ja työtapoihin on haastavaa, mutta myös palkitsevaa. Toisaalta pukusuunnittelijaakin saattaa jokin esittävän taiteen alue kiinnostaa enemmän, ja hän kokee työskentelyn tietyllä alueella antoisammaksi. Vaikuttaa siltä, että osa pukusuunnittelijoista keskittyy audiovisuaalisen alan työskentelyyn. Audiovisuaalisella alalla tarkoitan tässä elokuvatuotantojen lisäksi myös televisio- ja videotuotantoja.

Halusin tätä artikkelia varten selvittää tarkemmin sitä, ketkä suunnittelevat pukuja kotimaisiin elokuviin ja kuinka paljon yksittäiset suunnittelijat ovat työskennelleet elokuvien parissa. Onko nykyisin elokuviin erikoistuneita pukusuunnittelijoita? Keräsin artikkelin pohjaksi pienimuotoisen tutkimusaineiston. Olen etsinyt tietoja muun muassa erilaisista ammattialaan liittyvistä henkilöhakemistoista sekä suomalaista elokuvatuotantoa esittelevistä lähteistä. Pukusuunnittelijoihin liittyvää historiaa selvitin Suomen Kansallisfilmografian tietojen perusteella tekemäni 16 vuoden otoksen (187 elokuvaa 1915-1990) sekä vuoteen 1984 päättyvän suomalaisia elokuvan parissa työskennelleitä pukusuunnittelijoita listanneen henkilöhakemiston (Uusitalo 1986) avulla. Lisäksi olen käyttänyt Suomen Elokuva-arkiston tietojärjestelmää TENHOa, jonka avulla olen tehnyt sekä henkilöhakemistojen että muiden lähteiden avulla keräämistäni henkilöistä nimihakuja, ja näin täydentänyt aineistoa suunnittelutöistä vuosilta 1984- 2000. Keräämäni aineiston avulla on mahdollista tehdä joitain alustavia päätelmiä, vaikka se ei olekaan kattava.

Tuhlaajapoikia ja sponsoritoimintaa – tutkimusaineiston tarkastelu

Ensimmäinen suomalainen näytelmäelokuva oli Salaviinanpolttajat vuonna 1907.
Alkuvaiheessa elokuvatuotanto oli hyvin vähäistä, eikä pukusuunnittelijaa tai ketään puvuista vastaavaa henkilöä mainittu nimeltä. Vuonna 1914 valmistuneen Kalle Pettersson-elokuvan tiedot oli tarkoitettukin huvittaviksi, eikä todellisia tekijöitä mainita; puvuista vastasi Atelier Narinka, joka oli viittaus juutalaisten Helsingin Simonkadulla pitämiin vaatepuoteihin.

Elokuvayhtiöt tekivät jo varhain yhteistyötä yritysten kanssa. Esimerkiksi vuoden 1916 Tuhlaajapoika-elokuvassa hatuista vastasi Augusta Blombergin hattuliike. Vuonna 1930 ensi-iltansa saanneen Kahden tanssin välillä-elokuvan puvuista vastasi naamiopukujen osalta Naamiopukusalonki Domino. Kajastus-nimisen elokuvan puvut samana vuonna olivat Salon de Mode´n käsialaa. Myöhemmin mainittuja, erityisesti naispääosan esittäjien puvuista vastaavia yrityksiä olivat esimerkiksi Marimekko, Pukeva, Minkki Oy ja muotisalonki IKA. Sitä, kuka puvut varsinaisesti valitsi, ei kerrota.

Ensimmäisen kerran puvuista vastuulliset henkilöt mainittiin vuonna 1929 Mustalaishurmaaja ja Mustat silmät-elokuvien tiedoissa. Puvuista vastasivat tällöin Valentin Vaala ja Theodor Tugai, myöhemmin Teuvo Tuliona tunnettu elokuvanäyttelijä ja ohjaaja. Vaala myös ohjasi, lavasti, leikkasi ja hoiti naamioinnin. Juha vuodelta 1936 on varhaisimpia elokuvia, jonka yhteydessä mainitaan ainoastaan puvuista vastuullinen henkilö, Ida Kuusela.

Suomalaisen elokuvan kulta-aika kesti noin 1930-luvulta 1960-luvulle. Tänä noin kolmekymmenen vuoden aikana kahdella suurimmalla tuotantoyhtiöllä oli kiinteät studiot, näyttelijöitä, ohjaajia, käsikirjoittajia ja teknistä henkilökuntaa. Näiden suomalaisten suuryhtiöiden rinnalla toimi myös pienempiä, riippumattomia tuottajia. Suurimmilla tuotantoyhtiöillä eli Suomi-Filmi Oy:lla ja Oy Suomen Filmiteollisuudella oli nähtävästi omat puvustonsa. Vuonna 1940 mainitaan Kyökin puolella-elokuvan kohdalla Suomi-filmin neulomo ja 1950 Katarina kaunis leski-elokuvan puvut oli toteutettu SF-pukuneulomossa. Monen elokuvan kohdalla mainitaan puvustonhoitaja, mutta kun elokuviin tarvittiin historiallisia pukuja, apuun kutsuttiin pukuasiantuntijaksi nimitetty Bure Litonius. Litoniuksen töitä olivat esimerkiksi Runon kuningas ja muuttolintu (1940), Kulkurin valssi (1941), Katariina ja Munkkiniemen kreivi (1943) ja Rosvo-Roope (1949). Myös joitain harvoja ulkomaalaisia pukusuunnittelijoita on vieraillut Suomessa yhteistyöproduktioiden merkeissä. Esimerkiksi neuvostoliittolais-suomalaisessa yhteistyöelokuvassa Sampo (1959) Kalevalan väen puvuista vastasi suomalainen pukusuunnittelija Ritva Karpio ja Pohjolan väen puvuista venäläinen pukusuunnittelija.

Vuosilta 1915-1990 keräämässäni aineistossa mainitaan 88 henkilöä, jotka ovat suunnitelleet pukuja elokuviin tai muuten vastanneet elokuvan pukuasioista. Vaihtelevan ammattinimikekäytännön tähden työnkuvaa on vaikea selvittää. Koska varsinainen pukusuunnittelijoiden ammattikunta on syntynyt vähitellen vasta 1960-luvulla, puvuista vastasivat yleensä puvustonhoitajat. Teatterissa oli aikaisemmin yleistä, että näyttelijä vastasi itse ainakin nykyaikaisista puvuistaan ja myös elokuvissa näyttelijät, lavastajat, ohjaajat sekä eri alojen taiteilijat saattoivat olla vastuussa pukuvalinnoista. Esimerkiksi ohjaaja Maunu Kurkvaara usein sekä lavasti että puvusti omat elokuvansa, graafikko Hilkka Rosola puvusti vuonna 1944 elokuvan Miesmalli ja arkkitehti Anja Paloheimo puvusti elokuvat Kesällä kello 5 (1963) ja Käyntikorttini (1964). Mikko Niskasen elokuvan Mona ja palavan rakkauden aika (1983) puvusti tekstiilitaiteilija Marika Niskanen.

Näyttää siltä, että suurin osa pukusuunnittelijoina/puvustonhoitajina/
puvustajina toimineista työskenteli elokuvien parissa vain lyhyen aikaa tai he olivat mukana korkeintaan kahdessa elokuvatuotannossa. Toisaalta pieni vähemmistö oli mukana kymmenissä produktioissa. Tällaisia henkilöitä olivat esimerkiksi Fiinu Autio ( 34 elokuvaa 1930-luvulta 1960-luvulle) ja Bure Litonius (27 elokuvaa 1939-1960).

Kadonneen pukusuunnittelijan metsästys

Useiden elokuvien produktiotiedoissa pukusuunnittelijaa tai ketään puvuista vastaavaa henkilöä ei mainita. Vuosilta 1915-1990 keräämässäni aineistossa oli mukana 187 elokuvaa, joista 57 eli 32% elokuvista pukuvastaava mainitaan nimeltä. Lisäksi kymmenen elokuvan yhteydessä mainitaan yritys, josta puvut hankittiin. Paljon useammin mainittiin esimerkiksi naamioitsija (56% elokuvista) ja useimmiten lavastaja (78% elokuvista). Usein elokuvasta kerrottujen tietojen yhteydessä mainitaan kohdassa “muut osallistujat” esimerkiksi sähköryhmän esimies, klaffi, murreasiantuntija tai apupoika, mutta pukusuunnittelijasta ei ole tietoa. On tietysti mahdollista, että toimen hoiti lavastaja tai järjestäjä ja sitä ei vain ole huomioitu, mutta yleensä vastuu useammasta toimesta yhdessä elokuvassa on tuotu esiin. Mainitut pukusuunnittelijat /puvustonhoitajat/puvustajat ovat siis saattaneet hyvinkin tehdä enemmän kuin yhden tai kaksi elokuvaa, mutta heidän nimeään ei elokuvan tiedoissa mainita.

Törmäsin pukusuunnittelijoiden katoamisilmiöön vielä 1990-luvullakin. Olen huomioinut tarkastelussa vain ne produktiot, joiden kohdalla lähdetiedoissa nimenomaan mainitaan puvuista vastuullinen henkilö. Vuosina 1994-97 ja 2000-2002 tällaisia produktioita oli 79 elokuvasta 33 eli 42%. 46 elokuvan kohdalla ei mainita erikseen puvuista vastuullista henkilöä. Näinä vuosina elokuva-alan tuotannoissa pukusuunnittelijoina tai muuten puvuista vastaavina mainittiin 29 eri henkilöä. 25 elokuvapukusuunnittelijana työskennellyttä mainittiin näiden seitsemän vuoden aikana vain yhden tuotannon kohdalla. Ainoastaan neljä henkilöä mainittiin pukusuunnittelijana useammassa kuin yhdessä produktiossa tänä aikana. Lähdeaineiston mukaan noin 86% pukusuunnittelijoista työskenteli seitsemän vuoden aikana vain yhdessä ja 14% useammassa produktiossa. Kuten historiallisen aineiston kohdalla, on tässäkin mahdollista, että suunnittelijat ovat tehneet useampia töitä, mutta jostain syystä puvustuskrediittejä ei mainita.

Vaikka ammatillisen järjestäytymisen perusteella ei voi tehdä muita johtopäätelmiä, olen olettanut, että jäsenyys oman alan ammattiliitossa kertoo sitoutumisesta tiettyyn ammattikuntaan. Vertailin keräämääni henkilöaineistoa Suomen Lavastustaiteilijain Liiton (SLL) jäsenluetteloon. Vuonna 2001 SLL:on kuului 228 jäsentä, joista 63 ilmoitti ammatikseen pukusuunnittelija tai yhdistelmän pukusuunnittelija-lavastaja/ lavastaja-pukusuunnittelija. SLL:n jäseneksi voidaan hyväksyä henkilö, joka on suorittanut Taideteollisessa korkeakoulussa alalle pätevöittävän tutkinnon, tai henkilö, jolla on vastaavat opinnot, käytännön kokemusta lavastus- tai pukusuunnittelutyöstä ja kaksi liiton jäsentä suosittelijanaan. Ammattiliittoon kuuluminen näyttää siis kertovan tietystä koulutustasosta ja ammatti-identiteetistä.

Keräämäni henkilöaineiston perusteella näyttää siltä, että suhteellisen pieni osa, 29 pukusuunnittelijasta seitsemän eli 24% elokuvapukusuunnittelijoina vuosina 1994-97 ja 2000-02 työskennelleistä on ammatillisesti järjestäytynyt. Niistä pukusuunnittelijoista, jotka ovat aloittaneet työskentelynsä alalla ennen vuotta 1984, neljä viidestä eli 80 % kuuluu ammattiliittoon. Niistä suunnittelijoista, joiden on vuosien 1994-97 ja 2000-02 välillä mainittu työskennelleen useammassa kuin yhdessä produktiossa, kaksi neljästä eli 50% kuuluu oman alansa ammattiliittoon, vaikka kokonaismäärä ammattiliittoon kuuluvista seitsemän vuoden ajalta on vain 24%. Tämän aineiston perusteella oman alansa ammattiliittoon kuuluvat pukusuunnittelijat ovat työskennelleet elokuva-alalla sekä eniten että pisimpään.

Keräämäni elokuvapukusuunnitteluun liittyvän henkilöaineiston perusteella näyttää siltä, että vaikka monet kokeilevat, vain harvat jäävät alalle. Nämä harvat pukusuunnittelijat kuitenkin tekevät suhteellisen usein ja säännöllisesti töitä, heillä on alan koulutusta ja nähtävästi selkeä ammatti-identiteetti. Muiden alojen ammattilaisten vierailut elokuvapukujen suunnittelijoina ovat jääneet lyhyiksi. Olisi kuitenkin mielenkiintoista tietää, miksi elokuvatuotanto on työllistänyt niin paljon ihmisiä, joilla ei ainakaan näennäisesti ole ammattiin liittyvää aikaisempaa kokemusta. On vaikea uskoa, että muilla elokuvatuotannon aloilla, kuten esimerkiksi ohjaajan, kuvaajan, valaisijan tai lavastajankaan töissä työllistyisi suuri määrä ihmisiä vain kertaluonteisesti.

Lähietäisyydeltä – erään pukusuunnittelijan työprosessi

Mitä elokuvapukusuunnittelijan työ sitten käytännössä on? Nykyisen elokuvatuotantojärjestelmän takia suurin osa pukusuunnittelijoista työskentelee freelance-työntekijöinä, jotka kiinnitetään produktiokohtaisesti. Haastattelin erästä freelance-suunnittelijana työskentelevää pukusuunnittelijaa, joka on ollut mukana kolmessa suuressa ja kymmenessä pienemmässä elokuvassa. Vaikka hänen kokemuksensa eivät ole yleistettävissä, ne kuitenkin antavat suuntaa sille, millaista on pukusuunnittelijan arki.

Ensimmäisenä pukusuunnittelijaan ottaa usein yhteyttä elokuvan ohjaaja. Yhteydenoton ajankohta kuitenkin vaihtelee. Jotkut ohjaajat haluavat aloittaa ajoissa, ja ottavat yhteyttä vuotta aikaisemmin, joku taas soittaa vain kaksi kuukautta ennen elokuvan kuvauksia. Haastattelemani pukusuunnittelijan mielestä ohjaajan olisi hyvä ottaa yhteyttä viimeistään kolme kuukautta ennen kuvauksia, jotta pukusuunnittelija voi järjestää oman aikataulunsa.

Seuraavaksi pukusuunnittelija tapaa tuottajan. Haastattelemani pukusuunnittelijan mukaan ero esimerkiksi teatterityöhön näkyy tässä vaiheessa. Vaikka ohjaaja ottaa suunnittelijaan yhteyttä, ei elokuvatyö ole varmaa, ennen kuin tuottaja päättää asiasta.
Haastattelemani pukusuunnittelijan mukaan tuottajalla on selkeästi enemmän valtaa henkilövalintojen suhteen kuin ohjaajalla. Tuottajan kanssa katsotaan työnäytekansiota ja keskustellaan palkasta. Hänen kanssaan sovitaan siitä, saako pukusuunnittelija kuukausi- vai päiväpalkan. Jos sovitaan päiväpalkasta, on myös sovittava siitä, kuinka monelta päivältä ennen kuvausten alkua ja niiden jälkeen suunnittelija saa palkkaa.

Pukusuunnittelija saa käsikirjoituksen viimeistään sitten, kun tuottajan kanssa on sovittu työstä. Kun haastattelemani pukusuunnittelija on lukenut käsikirjoituksen, hän tekee yleensä jonkinlaisen kollaasin tai kirjan, johon hän kokoaa ideoita väreistä ja tyylistä. Tämän jälkeen hän tapaa ohjaajan ja kuvaajan. Haastattelemani suunnittelija korostaa kuvaajan asemaa työryhmässä. Kuvaajalla on usein ideoita esimerkiksi väreistä, jotka suunnittelijan tulee ottaa huomioon.

Kuvaajan asema työryhmässä on myös monien ohjaajien mielestä hyvin keskeinen. Itseasiassa monet ohjaajat korostavat lähinnä ohjaaja – kuvaaja – näyttelijä-kolmiyhteyttä. Kuvaaja on usein vanha hyväksi havaittu työkaveri, jonka kanssa ohjaaja on “samalla aaltopituudella”. Ohjaajat eivät kerro samantapaisesta työtoveruudesta lavastajan tai pukusuunnittelijan kanssa. Pukusuunnittelu tuodaan esiin pikemminkin huvittavien kommellusten tai anekdoottien kautta, kuten kertomuksena eräästä puvustajasta, joka nukahti kesken herkän kohtauksen kuvausta.

Pukusuunnittelija tapaa näyttelijät yleensä vasta lukuharjoituksissa. Tällöin on mahdollista keskustella heidän kanssaan hahmoista ja puvuista. Tämän jälkeen pukusuunnittelija saattaa tavata näyttelijät ennen kuvausten alkua vain kerran pukusovitusten yhteydessä. Tämä ei haastattelemani suunnittelijan mielestä ole kuitenkaan ongelmallista. Hänen mukaansa hänellä ei ole koskaan ollut näyttelijöiden kanssa pukujen suhteen mitään ongelmia silloin, kun on tehty elokuvaa. Hänen mukaansa tämä saattaa johtua siitä, että elokuvatyöskentely on “jotenkin rennompaa” kuin teatterityö, jossa näyttelijät analysoivat ja hakevat hahmoansa pidempään.

Haastattelemani pukusuunnittelija on pääasiassa työskennellyt yksin tai korkeintaan hänellä on ollut yksi puvustaja/assistentti apunaan. Tämä on kuulemma myös yleisin käytäntö alalla. Haastattelemani pukusuunnittelija epäilee, että suurin syy tähän on raha. Sopivan henkilön löytäminen voi myös olla vaikeaa ja usein assistentti löytyykin esimerkiksi tuttavapiirin kautta.

Kun ohjaaja ja kuvaaja ovat hyväksyneet pukusuunnittelijan suunnitelmat, hän ryhtyy toteuttamaan puvustusta. Ennen kuvausten alkua pukusuunnittelija etsii vaatteita kirpputoreilta ja vaateliikkeistä tai niitä mahdollisesti ommellaan. Pukusuunnittelija saattaa myös itse ommella vaatteita. Tässä vaiheessa hän myös käsittelee pukuja; värjää ja patinoi eli vanhentaa, repii, saa puvun näyttämään kuluneelta, märältä tai vaikkapa hikiseltä. Nykyaikaista elokuvaa varten vaatteita usein lainataan eri liikeistä. Tätä varten pukusuunnittelija ottaa yhteyttä esimerkiksi liikkeen omistajaan ja käy sitten valikoimassa ja noutamassa vaatteet. Elokuvatuotannoissa suunnittelijalla on usein käytössään auto, jolla hän kuljettaa tarvittavat puvut. Näin kaikkea ei tarvitse kantaa itse paikasta toiseen, kuten usein teatterityössä.

Kuvaukset kestävät yleensä 25-30 arkipäivää, mutta joskus kuvataan myös viikonloppuisin. Pukusuunnittelijan työpäivä voi alkaa milloin tahansa aamuviidestä kello yhteen iltapäivällä riippuen siitä, tehdäänkö aamu-, päivä- vai yökuvauksia. Pukusuunnittelija on kuvauspaikalla noin kahta tuntia ennen kuvausten aloittamista. Kun kuvaukset alkavat, hän on läsnä koko ajan ja hänen tulee tarkistaa kameran monitorista, että kaikki on hyvin. Silloin kun puvustajaa ei ole, pukusuunnittelija pitää huolta myös siitä, että näyttelijöillä on oikeat vaatteet oikeassa kohtauksessa. Jos pukuja täytyy huoltaa kuvausten aikana, pukusuunnittelija vie vaatteet joko kotiinsa tai tuotantoyhtiön tiloihin huollettaviksi. Koska yleensä eri päivinä kuvauksissa käytetään eri vaatteita, pestävää ei välttämättä tule kovin paljon.

Pukuja varten saattaa olla oma varasto. Kuvausten jälkeen pukusuunnittelija käy pakkaamassa seuraavana päivänä tarvittavat vaatteet autoon, jotta hän voi aamulla lähteä suoraan kuvauksiin. Kun kuvaukset ovat lopullisesti ohi, vaatteet puhdistetaan ja viedään varastoon. Loppusiivoukseen ja kaikkien tavaroiden ja vaatteiden palauttamiseen on noin kaksi päivää aikaa.

Osumia - loppuhenkäys

Oli yllätys huomata, kuinka vähän elokuvan pukusuunnittelijoista on kirjoitettu ja kuinka vähän on tietoja yksittäisistä suunnittelijoista. Ennakko-oletukseni joutivat romukoppaan: esimerkiksi työprosessista kertovaa haastatteluaineistoa olikin vaikea löytää, ja siksi päädyin tekemään yhden haastattelun itse. Omat elokuviin liittyvät kokemukseni eivät tuntuneet riittäviltä, sillä olen työskennellyt elokuvapukujen parissa kerran noin kymmenen vuotta sitten ja työkokemukseni pukusuunnittelijana liittyy ensisijaisesti näyttämöproduktioihin.

Elokuvatyöstä jäi kuitenkin hyvä muisto: kuvaukset olivat hyvin intensiivistä aikaa. Myöhemmin työskennellessäni näyttämöproduktioissa huomasin oleellisen eron työprosessissa. Näyttämöllä pukusuunnittelijan työprosessi huipentuu ensi-iltaan, kun taas elokuvatyössä kuvausten päätyttyä saattaa kestää kuukausikaupalla ennen kuin valmis työ on nähtävissä. Myöhemmin minulle on kerrottu myös televisiotyön hektisyydestä. Työtä tehdään nopeasti, useita töitä päällekkäin ja varsinainen tulos näkyy paljon myöhemmin. Itse huomasin, että analysoiva, ehkä hieman hitaammin etenevä näyttämötyöskentely sopii luonteelleni paljon paremmin, mutta useat kollegani pitävät audiovisuaalisen alan työstä juuri siihen liittyvän nopeuden ja intensiteetin tähden.

Jokaisessa ammatissa on omat varjo- ja valopuolensa. Haastattelemani pukusuunnittelija kritisoi esimerkiksi alan palkkausta, joka hänen mukaansa on kovin pieni suhteessa vastuuseen ja työmäärään. Hänen mukaansa usein naisvaltaiselle taiteelliselle työryhmälle maksetaan huonompaa palkkaa kuin miesvaltaiselle tekniselle työryhmälle ja kuvailee työtä niin psyykkisesti kuin fyysisesti raskaaksi. Pukusuunnittelijan arki niin elokuva- kuin näyttämötyössäkin tarkoittaa usein ajoittaista työttömyyttä, pätkätöitä, päällekkäisiä produktioita ja näistä johtuvia taloudellisia vaikeuksia ja kiirettä. Vaikka taidealan ammattiin ei kannata hakeutua, jos kaipaa taloudellista turvallisuutta, jossain vaiheessa kutsumustyötäkin tekevä väsyy.

Pukusuunnittelijan työ antaa kuitenkin raskauden vastapainoksi parhaimmillaan suurta iloa ja tyydytystä, se vie samalla hyvin lähelle toista ihmistä ja toisaalta vastuuseen suuremmasta kokonaisuudesta. Työ on monipuolista; saa käyttää sekä kädentaitoja että psykologista silmää. Pukusuunnittelijan työssä pääsee piirtämään, värjäämään ja ompelemaan, tutkimaan eri alojen historiaa ja erityisesti puku- ja kulttuurihistoriaa, analysoimaan ja pohtimaan käsikirjoituksia ja muita tekstejä yksin ja yhdessä samoista asioista kiinnostuneen työryhmän kanssa. Pukusuunnittelijan on mahdollista työskennellä varsin itsenäisesti laajalla ammattikentällä, monien eri taidealojen ammattilaisten ja eri-ikäisten ihmisten parissa. Työssä saa käyttää organisointi- ja ongelmanratkaisukykyjään. Kahta samanlaista päivää ei ole ja lopuksi ensi-illassa yleensä saa ruusuja.

Pukusuunnittelijan työhön saatetaan liittää ylimääräistäkin glamouria, mutta on myönnettävä että työ on äärettömän hauskaa, satunnaisista motivaatio-ongelmista huolimatta. Alalle haluavan kannattaa silti tarkkaan punnita ammatinvalintaa, mikäli lainkaan epäröi kuvitellessaan tulevaisuutta pienipalkkaisena taidealan pätkätyöläisenä. Jos nämäkään hyvää tarkoittavat neuvot eivät saa häntä kääntämään päätänsä, hänessä on epäilemättä ainesta pukusuunnittelijaksi.

Buren ja Fiinun jalanjäljissä – Pukusuunnittelijana elokuvaproduktiossa

Johdanto