elokuvantaju
  Etusivu   |    Oppimateriaali   |   Sanahaku   |   Tietoa opiskelusta  
» Oppimateriaali » Tuotanto » Artikkeli
 
Kaisa Rastimo
 

Heinähattu ja Vilttitossu

Syksy 2000. Heinähatun ja Vilttitossun käsikirjoitus on viimeistelyvaiheessa. Elokuvan ehdottomissa pääosissa tulisi olemaan 6- ja 8-vuotiaat tytöt. Rahoittajat empivät vielä. Onko mahdollista saada sen ikäisiä lapsia näyttelemään edes kelvollisesti elokuvassa?

YRITÄN OLLA hermoilematta rahoituksen takkuilusta ja keskittyä olemaan levollinen äiti 4-vuotiaalle tyttärelleni. Olemme Ilonan Suzuki viulutunnilla. Opettaja pyytää Ilonaa astumaan ison valkoisen paperin päälle. Hän asettelee Ilonan jalat sopivaan asentoon ja piirtää tässä asennossa Ilonan jalanjälkien ääriviivat paperille ja sanoo: "Se joka astuu näiden jalanjälkien ulkopuolelle, astuu koirankakkaan". Ilona on lumoutunut. Hän pysyy jalanjäljissä kuin liimattu ja kiljuu riemuissaan: "En astunut koirankakkaan! " Opettaja selittää hymyillen minulle, mistä on kysymys: ''Ilonan jalat ovat nyt oikeassa viuluasennossa".

Opettaja ei edes yritä vedota pienen oppilaansa järkeen ja selittää tälle, että kun seisoo piirretyissä jalanjäljissä, seisoo oikeassa viuluasennossa, joka ehkäisee selkäkipuja. Sen sijaan opettaja yrittää löytää kielen, jota hänen pienet oppilaansa ymmärtävät, ja lapsilla se kieli mitä he parhaiten ymmärtävät, on useimmiten leikki. Suzuki metodissa lapset oppivat soittamaan musiikkia leikin avulla ilman suorituspaineita ja alan pohtia, voisiko samaa metodia käyttää sovellettuna lasten ohjaamiseen elokuvassa.

Palataan ajassa taaksepäin. 3-vuotias Ilona rakastaa muumivideoita. Hän on elänyt varsinaisen muumilapsuuden ja olen siitä hänelle hieman kateellinen. Kuinka rakentavasti lapseni alitajuntaan varastoitunut muumien myönteinen elämänfilosofia tuleekaan vaikuttamaan hänen koko elämäänsä.

Sen sijaan elokuvatarjonnasta ei löydy mitään sopivaa elokuvaa omalle kolmivuotiaalleni. Se harmittaa, koska olisi hauska nähdä Ilonan reaktio elokuvan ihmeeseen; suuriin, värikkäisiin, talon kokoisiin kuviin.

Lastenelokuvat ovat muuttuneet vuosi vuodelta väkivaltaisemmiksi. Pokemonissa ja Digimoneissa ei ole edes kunnon juonta, vaan niissä erilaisin taisteluavuin varustetut oliot taistelevat keskenään. Myös taito kertoa hyviä, klassisia tarinoita, kuten Walt Disneyn Kaunotar ja kulkuri tuntuu kadonneen. Uudet lastenelokuvat noudattavat yhä enemmän yksinkertaisille miehille suunnattujen toimintaelokuvien idioottivarmaa kaavaa.

Ärsyttää. Minkä takia suloinen ja älykäs tyttöni, joka juuri on alkanut hahmottaa ja havainnoida elämän moninaisuutta aivopestään uskomaan mustavalkoiseen maailmaan, jossa on selkeä hyvä ja paha ja jossa asiat selvitetään vain ja ainoastaan fyysisen voiman avulla.

Saan luettavakseni Sinikka ja Tiina Nopolan uusimman Heinähattu ja Vilttitossu -kirjan synopsiksen. Minua miellyttää siinä heidän omaksumansa pohjoismaisen lastenkirjallisuuden kertomaperinne, jossa tarina ei yksinkertaistu amerikkalaiseen tyyliin hyvän ja pahan kaksintaisteluksi, vaan enemmänkin yrittää hahmottaa sitä miten meissä jokaisessa asuu hyvä ja paha ja kuinka me kaikesta huolimatta voimme tulla toimeen keskenämme. Lisäksi synopsis on äärimmäisen hauska. Mutta itse Heinähattu ja Vilttitossu, kaksi anarkistista pikkutyttöä yhdessä uhmaamassa koko maailmaa on se asia, joka saa minut näkemään näkyjä valmiista Heinähattu ja Vilttitossu -elokuvasta.

Omalta lapseltani on puuttunut Peppi- ja Vaahteramäen Eemeli -lapsuus. Muistan millaisia tapauksia nämä elokuvat olivat omassa lapsuudessani. Niitä kerääntyi katsomaan television ääreen koko perhe, vauvasta vääriin. Minussa herää halu tarjota suomalaisille lapsille ja heidän perheilleen vastaava kokemus. Ohjata heille kotimainen elokuva, jonka pääosissa seikkailisivat oikeat, pienet lapset.

Toukokuussa 2001 ovat vihdoin neljä kuukautta kestäneet koekuvaukset ohi. Heinähatun ja Vilttitossun rooleihin valitaan viidensadan tytön joukosta 6 vuotias Katriina Tavi Helsingin Oulunkylästä ja 6-vuotias Tilda Kiianlehto Myllypurosta.

Harjoittelemme näyttelemistä. Tytöt katsovat toisiansa. Katriina sanoo: "Joo." Tilda vastaa päättäväisesti: "Ei!" Katriina hieman hätkähtää ja kärttää uudestaan: "Joo?" Harjoituksessa tyttöjen tehtävä on hokea omien impulssiensa mukaan toisillensa "joota ja eitä'', ja metodihan on sama, jolla Judith Weston sai kursseillaan omasta ilmaisustaan epävarmat suomalaiset elokuvaohjaajat näyttelemään jopa hämmästyttävän hyvin.

Ehkä oleellisin lapsille opetettava asia ennen kuvauksia on läsnäolo kohtauksissa, se ettei näytteleminen ole pelkkää replikointia vaan enemmänkin vastanäyttelijän kuuntelua, toiseen reagointia.

8-vuotiaan Katriinan lahjakkuus on se, millä intensiteetillä hän on läsnä kohtauksissa, mutta pienelle Tildalle vastanäyttelijöihin keskittyminen monen hengen pitkissä kohtauksissa on ajoittain vaikeaa. Autamme Tildaa leikkimällä kaikkien näyttelijöiden kanssa leikkiä, jossa sille, joka ei katso sitä henkilöä, joka puhuu, tulee "tiplu".

On ensimmäinen kuvauspäivä. Käyn pitkää puhelinkeskustelua catering-kokkimme kanssa. "Tänään spagettia ja jauhelihakastiketta ... ei kai kastikkeessa ole mitään epämääräisiä vihannesklönttejä? ... ei sipulia! ... huomenna kanaa ja riisiä ... ei mitään hienouksia ... selkeää, yksinkertaista perusruokaa." Herätän hieman kummastusta. Aivan kuin minua kiinnostaisi enemmän catering kuin ohjaaminen.

Mutta juuri ohjaamisesta on tässä ruokalistan tarkkaan suunnittelussa kysymys. Jokainen pienen lapsen äiti ja isä tietää, että jos lapsella on nälkä, jano tai pissahätä, niin mikään ei suju hyvin, mikään ei käy. 6-vuotias lapsi ei edes välttämättä tajua, että huono olo saattaa johtua janosta. Sen ikäisen lapsen nestetasapainosta pitää jonkun aikuisen koko ajan huolehtia.

Todellisena uhkana ohjaustyölleni pidin kuitenkin lasten nirsoutta. Jos lapselle ei ruoka maita, niin hän syö nälkäänsä karkkeja ja pullia ja lopputuloksena on lapsi, joka välillä käy ylikierroksilla pitkin seiniä ja välillä kitisee ja valittaa jokaisesta pikkuasiasta. Toisin sanoen lopputuloksena on lapsi, jota on mahdoton ohjata. Niinpä taistelua lasten nälkää vastaan käytiin piilottamalla karkit ja pullat ja tarjoamalla heille lihapullia ja muita suomalaislasten perinteisiä herkkuruokia.

Minun ja kuvaaja Tuomo Virtasen suurimpia huolenaiheita ennen kuvauksia oli, miten vilkkaat ja eloisat lapset saadaan pysymään edes sen verran paikallaan otoissa, että kuva pysyy skarppina. Joudummeko kuvaamaan koko elokuvan laajakulmalla? Emmekö saa yhtään kaunista pitkällä polttovälillä otettua kuvaa lapsista? Voimmeko ajaa kameralla lainkaan?

Ilonan Suzuki-opettajan "koirankakka metodista" on meille yllättävän konkreettista hyötyä kuvauksissa. Valtava kraana kohoaa uljaana metsän siimeksestä. Tilda ja Katriina kärttävät, että he haluavat päästä ajamaan kamerajunalla". Lahjon heitä. Vasta kun kohtaus on kuvattu, he pääsevät "kamerajunan" kyytiin.

Kuvaamme kohtausta. Kamera ajaa ja lapset liikkuvat ja pysähtyvät täsmällisesti maahan asetettujen värikkäiden merkkien mukaan, koska he eivät halua astua "koirankakkaan". Lopuksi he saavat vielä palkinnon. He pääsevät riemukkaalle "ihan kuin Linnanmäellä -ajelulle kamerajunaan".

Kesä on miltei päättynyt. Harjoittelemme lasten kanssa studiossa viikon kuluttua alkavaa syyskuun kuvausjaksoa varten. Silloin tapahtuu se, mitä olen koko ajan pelännyt. Tilda ilmoittaa, ettei hän enää halua olla Vilttitossu, vaan Heinähattu.

Yritämme apulaisohjaaja Marja Pietikäisen kanssa saada Tildan ymmärtämään, ettei hän voi kesken kuvausten vaihtaa roolia. Tilda ei ymmärrä meitä. Hänen mielestään on epäreilua, ettei hän voi olla välillä Heinähattu.

Tilanne on kieltämättä huvittava, mutta kun katson Tildaa, huomaan, että hän on tunkenut puolet puseron hihastaan suuhunsa kuin siitä turvaa hakien. Lapsi on ilmeisen tosissaan ja ahdistunut. Hän ei halua enää olla Vilttitossu, koska Vilttitossu on niin tuhma.

Lopetamme harjoitukset ja lähdemme syömään. Selitän Tildalle, ettei Vilttitossu oikeasti ole tuhma, Vilttitossu on vaan niin pieni, ettei se ymmärrä tekevänsä mitään tuhmaa. Vilttitossu on enemmänkin höpsö kuin tuhma. Tildaa alkaa jo vähän naurattaa ja kohta jatkamme harjoituksia melkein kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Mutta yhtä asiaa Tilda ei suostu edelleenkään näyttelemään. Sitä, että Vilttitossu teeskentelee olevansa sairas. Yritän olla hermostumatta siitä ja ajattelen toiveikkaana, että kuvauksiin mennessä Tildan mieli muuttuu. Lapset kun muuttavat mieltään vähän väliä, mutta kuvauksissa Tildan mieli ei ole muuttunut piirun vertaa.

Kohtaukset, joissa Vilttitossu teeskentelee sairasta ovat elokuvan hauskimpia, joten Tildan haluttomuus näytellä niissä on stressannut minua paljonkin. Unettomina yön hetkinä olen miettinyt muutamia psykologisia taktiikoita, joilla Tildan saisi esittämään sairasta teeskentelevää Vilttitossua.

Otan niistä yhden käyttööni. Vetäydyn Tildan kanssa sivummalle ja sanon, että oikeasti Vilttitossu onkin sairas. Muut vaan ovat niin tyhmiä, etteivät he tajua sitä. Siksi Vilttitossun pitää valittaa nyt tosi lujaa, että kaikki tajuaisivat kuinka sairas Vilttitossu on.

Kohta kuvaamme kohtausta ja Tilda valittaa sydämensä pohjasta, kuinka paljon häntä "sattuu ihan joka paikkaan". Tiedän huijaavani lasta, mutta en pode siitä huonoa omatuntoa Uskon, että seitsenvuotias lapsi ja huomattavasti järkevämpi Tilda arvostaa elokuvan ensi illassa suuresti huijaustani katsoessaan itseään valkokankaalla.

Olen alkanut pohtia, onko Tilda tajunnut edes näytelleensä kesän aikana oikeassa elokuvassa. Omasta mielestään hän on varmaan vaan luullut leikkivänsä Vilttitossua. Vanhemmillekin hän on joka kuvauspäivän aikana sanonut menevänsä harjoituksiin.

Kamera surraa viimeistä kuvaa. Heinähattu leikkii huoneensa lattialla ja kuulee kuinka hänen vanhempansa riitelevät seinän takana. Katson monitorista, kuinka ahdistus ja huoli häivähtävät Katriina Tavin silmissä. Muistan, kuinka käsikirjoitusta kirjoittaessani turhaan pelkäsin, voiko lapsille kirjoittaa surullisia kohtauksia, koska suru tunteena on lapselle niin vaikea asia näytellä.

Viimeinen kuva on ohi. Katriina hyppää pystyyn ja päästää villin intiaanihuudon. Katriinan luokse ryntäävä Tilda yhtyy huutoon. Hetki on samalla kertaa riemukas ja haikea. Lasten vanhemmat ovat paljastaneet minulle, ettei kotona kuvausten loppumisesta ole saanut puhua lainkaan, koska siitä tulee heille niin paha mieli.

Olen hieman yllättynyt, että juuri kuvausten loppuminen aiheuttaa lapsille pienen kriisin, mutta toisaalta, onhan sen tilanteen jälkeen itselläkin aina hyvin sekava olo.

Viimeisiä kuohuviinimaljoja kohotellaan ja lapset saavat pieniä lahjoja kuvausryhmämme jäseniltä. He ovat olleet tosi pidettyjä. Heitä on kohdeltu kuin kuninkaallisia, kannettu joka päivä kultatuolissa maskeerauksesta studioon. Heidän kanssaan on leikitty, askarreltu, heitä on pidetty sylissä. Tilda sanookin, että kuvauksissa on ollut tosi kivaa kun on ollut kolmekymmentä isää ja äitiä.

En halua lähteä jatkamaan juhlimista ravintolaan kuvausryhmän kanssa. Pelkään, että sanon väsyneenä ja humalapäissäni jollekin jotain sellaista, mitä tulen katumaan jälkeenpäin.

Ehkä vaikeinta ja raskainta lasten kanssa työskentelyssä oli itselleni ja varmasti monelle muulle ryhmän jäsenelle jatkuva hymyileminen ja hyväntuulisena oleminen.

On luonnollista, että kuvauksissa syntyy silloin tällöin erimielisyyksiä, jolloin pieni riita vain puhdistaa työilmapiiriä. Meidän kuvauksissamme näitä erimielisyyksiä oli vain mahdoton purkaa, koska koko ajan joutui pelkäämään, että lapset kuulisivat riidan ja ahdistuisivat. Vähitellen näistä selvittämättömistä erimielisyyksistä kasvaa suurempi meitä jäytävä kauna. Ja jälkiviisaana voin vain todeta, että tällaisessa lasten ehdoilla tapahtuvassa tuotannossa olisi pitänyt joskus pitää aikuisten kesken palavereja, joissa pinnaa kiristävät asiat olisi voinut sanoa suoraan, pelkäämättä että lapset kuulevat.

Haluan mennä kotiin Ilonan luo. Se, että isä ja äiti kuvaavat lastenelokuvaa, ei ollutkaan sellainen riemu tyttärellemme kuin olimme etukäteen kuvitelleet. Ilona ei voinut ymmärtää, miksi isän ja äidin ja koko kuvausryhmän mielen valtaa yhtäkkiä kaksi lähes hänen ikäistään pikkutyttöä. Vaikka Ilona olikin Katriinan ja Tildan erittäin hyvä ystävä, niin kotona ei kuitenkaan saanut puhua "niistä inhottavista tytöistä ja siitä inhottavasta elokuvasta".

Helmikuussa 2002 Heinähatun ja Vilttitossun leikkaus on vihdoin valmis. Valmiissa elokuvassa pidän eniten muutamasta herkästä lasten keskisestä dialogista. Tuntuu kuin lapset eivät näyttelisi niissä lainkaan, kuin olisi saanut vangituksi filmille heistä enemmänkin dokumenttia kuin fiktiota.

On yö. Ilona nukkuu, joten pystymme tuottajamieheni kanssa keskustelemaan Heinähatusta ja Vilttitossusta. Pohdimme, kenen elokuva se oikeastaan on. Minulle se on kuitenkin vain yksi elokuva monien joukossa, samoin Markolle.

Kirjailijoiden elämää ei elokuva muuta paljoakaan. Sen menestys merkitsee heille lisääntyvää kirjojen myyntiä, samoin jopa menestymättömyys. Heidän kirjojensa arvoa ei ainakaan laske elokuvan mahdollisesti saama huono palaute.

Sen sijaan Katriinan ja Tildan elämään Heinähattu ja Vilttitossu elokuva tulee vaikuttamaan aina ja lopullisesti. Jo tuleva syksy ensi iltoineen tulee mullistamaan heidän elämänsä, mutta vasta kahden , kolmenkymmenen vuoden päästä saattavat he kokea yhden unohtumattomimmista hetkistä elämässään. He voivat katsoa yhdessä oman lapsen kanssa televisiosta kuinka äiti pienenä näytteli elokuvassa.

 

Julkaistu: Lehtiset 2/2002 [set.kaapeli.fi/lehtiset.htm]

 

Marko Rauhala ja Katariina Ilmaranta-Pajunen: Ideat lavasteiksi - Heinähattu ja Vilttitossu

Marko Rauhala - Heikki Ahonius: Heinähattu ja Vilttitossu, tuotantokaavio

Heinähattu ja Vilttitossu [www.fs-film.fi/heinahattu]